Kenkää ja vaatetta kotitehtaista

Suora lainaus kirjasta Kymenlaakson lukemisto (toim. V. E. Nevalainen 1965)

 

Kenkää ja vaatetta kotitehtaista

Impi Siukonen

 

Tulivat suutarit taloon.

Mari lakasi pienimmätkin roskat nurkista pois, peitti ja petasi tuvan leveän sängyn siistiin kuntoon. – No, nyt sopi mestareiden tulla ja käydä taloksi..

Ja taloksi ne kävivatkin, sillä urakka tuli olemaan runsas, nahkojen paljous suuri. Ensin talon mies-, oikeastaan poikaväelle ainakin yksi saapaspari kullekin, naisväelle nappikengät ohkasesta vasikannahasta ja palvelusväelle pestissä luvatut yksi tai kaksi paria kenkiä, arkinimeltään pieksut.

Oli onni, jos oli Kyminruukilta onnistuttu saamaan urakoitsijaksi itse kuuluisa Hymander, mainio kengäntekijä, melkeinpä herraskengän. Mutta silloin pitikin olla talossa kaikki ylhäisessä kunnossa. Varsinaisessa ruokailuhuoneessa he eivät tahtoneet aterioitaan syödä: ”Ei tässä jouda itseänsä sitä varten putsaamaan, työ kun on likaista ja mustaa, mutta kyökin pöydälle kun laitatte, niin sillä hyvä”.

Ja niin laitettiin. Parhaan mukaan laitettiin. Siinä sitten istui pöydän ääressä itse mestari Hymander, kisälli ja nuori oppipoika.

Tämä jälkimmäinen oli suorastaan ihmepoika. Hän osasi haukkua kuten rakkikoira, aivan kuin äkäinen, karvainen rakkikoira: hau, hau, hau. Se oli lapsista ihme-kumma. ”Hauku vielä! Vielä kerran, vielä, vielä.” Mestari katsoi pitkään, rakki vaimeni. Mutta ulkona, välitunnilla, se saattoi taaskin jatkua, jos muuten taiteilija siihen hyväntahtoisesti suostui. Ylesön kuunteluhalu oli pohjaton. Kun illalla poika halusi mennä riihen taakse pellolle natustamaan herneenliskoja, niin innokkaimmat taiteenpalvojat, tytöt, seurasivat perässä: ”Hauku, hauku vähäsen!” Silloin ärjäsi hermostunut rakki-mestari: ”- Menkää tiehenne siitä! Mitä ihmisetkin ajattelevat, kun te lennätte mun perässäni!” Silloin ymmärsivät tytöt, että nyt oli tosi kysymyksessä, ja kipittivät kotipihaan.

Kenkiä tuli, saappaita tuli, hevosen valjaitakin korjattiin. Parin viikon kuluttua oli vuoden jalkinetarve talossa turvattuna. Ja äiti huokasi helpotuksesta muonituksen kuorman kevennyksestä. Mutta lapsista oli tupa tullut autioksi ja tyhjäksi kuin erämaa.

Kuuluisaa mestari Hymanderia ei kuitenkaan voinut joka syksy saada noin vaan taloon. Täytyi tyytyä vaatimattomampiin tekijöihin. Sellainen oli suutari Peuhu. Ei hänellä ollut mukanaan kisälliä eikä oppipoikaa, hän tuli vain yksin. Hänet tunsi jo kaukaa siitä, että kävellessään hänellä oli selkä koukussa ja käynti harvaa. Ja tämä oli lapsista outo, melkeinpä pelottava tuntomerkki.

Myöhempien aikojen mestari oli Mykkäsuutari Jokelasta.

Siinä etevä ja lahjakas mies. Vaikkei kuullut yhtä ainoata ääntä, niin ymmärsi suunliikkeistä kaiken. Osasi puhua itsekin, hiukan vain kuin honottaen tyhjästä tynnyristä.

Mutta nahat muovautuivat hänen käsissään hienoiksi pieksuiksi ja saappaiksi, se tiedettiin jo vanhastaan. Ei muuta siis, kuin sanomalehden laidasta kaksinkertainen paperiliuska, jalka sojottamaan yläviistoon, (isä: ”Katsokaa lapset, että teillä on ehjät sukat!”) mitat merkittiin paperiliuskan laitaan: pieni repäisy, kulmantaitto, – pituus, leveys, ympärys. – ”Hyfää on!” sanoi ääni kellarista, mutta silmänaukoista loisti hyväntahtoinen pilke, ja suu meni hymyyn.

Pojat olivat hänen sydänystäviään. Sitä puheensorinaa! Kaikki he puhuivat mestarin tavalla – kellarin soinnilla: hyfää, ei foi moittii! Kaikki he olivat yhtäkkiä muuttuneet suuriksi humoristeiksi, nauroivat, laskettelivat sukkeluuksia, löivät koko olevaisuuden pelkäksi leikiksi. Mestari, älykäs, taitava, ei vain kenkämaailmassa, vaan myöskin huumorin leppoisassa ihmemaassa, jossa ei aina tarvita kuulemisen lahjaa, jossa älyää silmä toisen ajatuksen ja sanan kulun, ja hyväntahtoisuus kultaa koko taivaanrannan.

Leppoisa rauhantunne hänen muistolleen.

Entäs sitten perheen muu vaatetustoiminta. Räätälit?

Kolme nimeä on silloin tällä kohdalla mainittava: Parolan, Arolan ja Matintalon räätälit.

Ensinmainittua, kaukaa Tuohikotin mailta, oli vaikeaa saada kotiin. Hän oli niin hieno herra, kenties omalla paikkakunnallaan kysyttykin ja käytetty – ettei häntä Jaakkolan tuvassa useasti nähty. Arolan räätäli, pieni, uuttera ja tutunomainen, suoritti perheen räätälintyöt kotonaan. Ei muuta kuin hevonen valjaisiin, pojat rekeen, sarkapakka syliin, ja Arolaan mittoja antamaan. Huomattavin, kenties pitkäaikaisin tekijä oli kuitenkin räätäli Matintalo. Hänkin teki työt kotonaan. Sinne Harjunmäen laitaan mäen vieruun, metsän vartioiman kylän reunaan kävi poikien ja yleensä miesväen tie mittoja antamaan varsinkin silloin, kun joulu tai juhannus oli tulossa. Tai pikemminkin silloin, kun oli koulunalkamisviikko syksyllä jo tuossa paikassa.

Äiti puolestaan teki parhaansa tässä elämäntaistelussa. Kun kevät alkoi vähänkin valeta pimeän talven jälkeen, alkoi tuvan idänpuoleisen ikkunan äärestä kuulua kangaspuista helinä ja helske. Sieltä alkoi tulla rellille valmista. Tuli valkeata taloustavaraa: lakanaa, pyyhinliinaa, tuli lasten pukukangasta, alus- ja päällysvaatteen tarvetta, tuli kahdeksanniitistä hienomallista pöytäliinaa – lautasliinaa. Jälkimmäinen ryhmä äidin ilon ja hienoisen ylpeyden aiheuttamaa. Kamelinlangoista uudenaikaista leninkikangasta naisväelle.

Mistäpä silloin kankaat muuten otti? Kaupungit olivat kaukana, ja Pokin puoti yksistään ei voinut kaikkea tarvetta täyttää. Sentähden sukkula lensi, pirta paukkui, relli täyttyi ja tukki oheni.

Kun äiti väsyi pirran paukuttamiseen tai lapsukaiset ylen huutelivat, kiepsautti Mari tai Liena itsensä laudalle ja alkoi jatkaa työtä. Työ kävi kuin tehtaassa, ja vanha tupa iloitsi ja eli kuten nuoruuden työn hurmassa eletään.

 

Teoksesta Valkealan mailta

 

 

Kommentoi