Suomen kesien säiden oikullisuus aiheutti usein jännitystä viljasadon suuruudesta. Poikkeuksellisen huonot sääolosuhteet toistuivat noin 80 vuoden välein. Yksi tällainen ajanjakso osui 1860-luvulle jolloin saatiin huono sato monena kesänä. Tärkeimmät tuon ajan viljalajit olivat ruis ja ohra.

1862 ja 1865 kato koetteli erityisesti Pohjoista Suomea. Vuosista selvittiin pitäjänmakasiineihin talletetulla sekä tuontiviljalla. Etelässä kerättiin varoja Pohjoisen väen avustamiseksi.

Vuoden 1866 kesän runsaat sateet pilasivat satoa. Peruna ja juurekset mätänivät peltoon ja rukiin kylvöt jouduttiin suorittamaan epäedullisissa olosuhteissa. Lumi satoi routaantumattomaan maahan. Talvi oli ankara.

Vuoden 1867 satokausi jäi poikkeuksellisen lyhyeksi. Talvi kesti kesäkuuhun saakka lounaisrannikkoa myöden. Kesä tuli kuitenkin muutamassa päivässä. Kylvämään päästiin juhannuksen tienoilla, kuukauden myöhässä ja karjanrehusta oli pulaa. Karjaa kuoli nälkään ja sen kanta väheni hälyttävästi. Kasvukauden loppupäässä halla tuhosi viljaa jo elokuun alkupuolella. Syyskuun alun kylmät yöt palelluttivat suurelta osin kypsymättömän viljan, herneet ja perunanvarret. Koko maan ruissato jäi alle puoleen edellisestä vuodesta ja ohrasato vain kolmannekseen.

Uusi talvi tuli nopeasti. Etelä-Suomessa lumipeite vahvistui jo marraskuun alusta lähtien ja 30 asteen pakkasia mitattiin. Vesistöt jäätyivät aikaisin. Lunta satoi paljon ja se vaikeutti polttopuiden saantia metsästä.

Iitin pitäjänmakasiinin vilja oli lähes kokonaan lainassa ja syötynä.Pitäjänkokouksen, pulan torjumiseksi, asettama toimikunta anoi valtiolta lainaa viljan hankkimiseen. Lainaa ei kuitenkaan myönnetty kuin vasta pari vuotta myöhemmin, koska Kymenlaakso ja Iitti sen mukana eivät kuuluneet pahimpaan hätäalueeseen.

Kansalle levitettiin tietoa syötävistä sienistä ja niiden säilönnästä, jäkäläleivän ja -vellin valmistamisesta sekä karjalle sopivasta hätärehusta. Heitä kehotettiin myös kuivata ja jauhaa herneenvarret ja käyttää hyväksi leipää leivottaessa.

Viranomaisten avustustoimintaan luotettiin. Se oli johtanut huolettomuuteen ja omatoimisuuden vähenemiseen. Itsepäisyyttään ja välinpitämättömyyttään kaikki eivät neuvoja noudattaneet ja ongelmien toden teolla paljastuttua talvella, sieniä ja jäkälää oli enää myöhäistä kerätä. Suomalainen yhteiskunta oli myös kehittynyt niin pitkälle, että oli paljon ihmisiä, jotka eivät olleet tuottamassa tai jalostamassa ruokaa. Vanhat erätaidot eivät olleet jokamiehen selviytymiskeinoja.

Valtion syömäviljan hankkiminen ulkomailta kävi liian hitaasti joten vain pieni osa laivakuljetuksista kerkisi perille ennen merien jäätymistä. Myös Suomen sisäinen kuljetus takkuili. Ei pidä unohtaa, että kato ei rajoittunut vain Suomeen (1,8 milj. asukasta). Alueet Pohjois-Ruotsia olivat kokeneet saman kohtalon. Kuten myös laajat alueet Venäjällä (yli 10 milj. asukasta).Tämä vaikeutti Suomen avunsaantia. Viljaa kyllä saatiin avustuksina euroopasta, mutta kaikki avustustoiminta osoittautui kuitenkin riittämättömäksi.

Avustusten myöhästymisen ja työttömyyden vuoksi (aiempien katojen aiheuttaman) ruoan puutteesta kärsineet ihmiset lähtivät liikkeelle. He vaikeuttivat paikkakunnalle saapuessaan elintarviketilannetta sekä toivat mukanaan suurenemassa määrin kulkutauteja. Suurin liikehdintä alkoi alkuvuodesta 1868.

Valtio järjesti hätäaputöitä (rakennettiin teitä ja kanavia, kuivattiin järviä) toimeentulon parantamiseksi eri puolilla maata. Siinä tarkoituksessa kiirehdittiin myös Riihimäen-Pietarin rautatien rakentamista. Työt alkoivat maaliskuussa 1868.

Vuonna 1865 Suomeen levinnyt pilkkukuume (oletus on, että kuolinsyyksi mainittu ”tyfus” oli suurimmaksi osaksi pilkkukuumetta) äityi ankaraksi epidemiaksi. Sitä ruokkivat aliravitsemuksen heikentämä vastustuskyky ja ahtaat asuinolot. Silloin ei vielä tiedetty, että tautia levittivät vaatetäit. Myös isorokkoa, tuhkarokkoa ja punatautia esiintyi. Kesällä, ilmojen lämmettyä, tautitilannetta helpotti väen hajautuminen nukkumaan ulkorakennuksiin. Myös vaatteiden pesu oli silloin helpompaa.

Vuosina 1866-1868 nälkään ja tauteihin kuoli 270 000 suomalaista. Vuodesta 1868 muodostui vuosisadan pahin nälkävuosi. Nälkään ja tauteihin kuolleiden kokonaismäärä oli 138 000 (8 %). Monessa kunnassa jopa joka viides asukas haudattiin. Suomen 120 lääkäristä kuoli 12.

Kymenlaakso ei kuulunut kadosta pahimmin kärsineisiin alueisiin. Useimmissa pitäjissä kuolleisuus nousi silti vuonna 1868 6-7 prosenttiin. Ainakin Pohjois-Kymenlaaksossa kuolleisuutta lienee nostanut Pietarin radan rakennustyö: se veti puoleensa liikkuvaa väkeä, joka toi mukanaan tauteja. Iitissä kuoli vuonna 1868 654 ihmistä (normaali vuosikuolleisuus oli alle 300). Eräänä toukokuun 1868 pyhänä siunattiin hautaan 39 vainajaa.

 

Useita vuosia kestänyt nälkä- ja etenkin tautinäytelmä oli viimein ohi kesällä 1869.

Ohessa linkki Lyöttilän Juho Knaappilan, Uusi Suometar -lehteen, lähettämään kirjeeseen (Kansalliskirjaston digioidut aineistot).

Uusi Suometar n:o 3, 11.1.1869

 

Suomi eli kohtuullisen alkeellisen maatalouden varassa ja oli siten altis katastrofeille. Nälkävuodet vauhdittivat maatalouden ja koko vanhan talonpoikaisyhteiskunnan muutosta. Siirryttiin viljanviljelystä karjanhoitoon. Soita kuivattiin ja peltoja ojitettiin. Metsää kuluttavista kaski- ja kytöviljelyistä luovuttiin, kun metsien arvo alkoi metsäteollisuuden nousun myötä kasvaa.

 

 

Lähteet:

Kymenlaakson historia 2

Iitin historia II

Turpeinen Oiva; Nälkä vai tauti tappoi? Kauhunvuodet 1866-1868

Forsius Arno; Katovuosi 1867 ja sen seuraukset Lahden seudulla