Maaseudun käsityöläisiin ei suhtauduttu kovin suopeasti. Kauppa ja käsityöläiset haluttiin keskittää kaupunkeihin joten käsityön harjoittaminen maaseudulla kiellettiin vuonna 1621. Vuonna 1680 annetulla asetuksella luotiin pitäjänkäsityöläislaitos. Tällöin jokaisessa pitäjässä sallittiin työskennellä yhden suutarin ja räätälin, myöhemmin myös eräiden muiden käsityöläisten.

 

Käsityöläisammattiin aikovan pojan oli hakeuduttuva kykenevän ja arvossapidetyn ammattilaisen luo oppiin. Pitäjänkäsityöläisillä oli oikeus pitää apulaisia, alaikäisiä poikia, sekä yksi varsinainen oppilas. Maaherran päätöksellä tarvittaessa useampikin.

 

Oppipojan päivät olivat raskaita ja pitkiä. Hän ei saanut palkkaa, vaan hänen oli puolestaan maksettava käsityöläiselle oppirahoja. Oppiaika kesti 3-4 vuotta ammatin laadusta riippuen. Oppiajan päätyttyä nuori käsityöläinen saattoi anoa pitäjänkäsityöläisen oikeuksia. Oppimestari antoi hänelle todistuksen, missä asianomaisella taattiin olevan tarvittavat taidot.

 

Läänin maaherra (kuvernööri) nimitti pitäjänkäsityöläisen. Hakemus käsiteltiin ensin käräjillä jossa esitettiin kylänmiesten suositukset ja määritettiin tarve uudelle pitäjänkäsityöläiselle.

 

Käsityöläiset lukeutuivat tavallisimmin maalaiskylän itsellis- eli mökkiläisväestöön. Heillä saattoi olla oma mökki vuokramaalla. Viljelysmaata oli yleensä vain perunamaan verran ja pihatossa ehkä yksi lehmä ja pari lammasta. Varsinainen toimeentulo saatiin perheenpään käsityöammatista.

 

Ammattitaito nosti käsityöläiset verraten huomattavaan asemaan yhteisössään. Arvoasema vaihteli ammattitaidon ja työn arvon mukaan. Etenkin seppiä pidettiin suuressa arvossa. Heitä kutsuttiin säännöllisesti kylän pitoihin, jopa – nimenomaan sepät – suorastaan kunniapaikalle ja heitä kohdeltiin hyvin. Talonpojat saattoivatkin tuntea jonkinlaista alemmuuden tunnetta näihin miehiin nähden, joista he olivat riippuvaisia: ”Suutari on suden sukua, räätäli karhun veljenpoika”. Käsityöläiset erosivat jo ruotsinkielisen sukunimensäkin takia. Useasti nimi oli saatu vaellusvuosina tai oli kotipitäjän papin valitsema.

 

Käsityöläiset saivat varsinaisen palkkansa rahassa tai viljassa erityisen taksan mukaan. ”Tinki” tehtiin tavallisesti vuoden lopussa.

 

Vuoden 1859 elinkeinoasetus, vapautti useimmat käsityöläisammatit ammattikuntapakosta. Se jätti enää vain yleisimmät ammatit ammattikuntalaitoksen piiriin. Lopullisesti säädellystä pitäjänkäsityöläisjärjestelmästä luovuttiin vuonna 1868. Täysi elinkeinovapaus Suomeen tuli vuonna 1880.

 

Lähteet:

Iitin Historia I, Halila Aimo

http://www.kirjastovirma.net/

http://suvut.genealogia.fi/sssry/ammattil.htm

 

Luettavaa:

Uotila Merja, 2014,                Linkki esittelyyn sekä pdf-tiedostoon

Väitös: Käsityöläinen kyläyhteisönsä jäsenenä, Prosopografinen analyysi Hollolan käsityöläisistä 1810-1840.