Pietarin rata 150 vuotta

Riihimäki-Pietari -rata eli Pietarin rata, nälkä- ja luuradaksikin tituleerattu, valmistui vuonna 1870. Riihimäeltä Lahteen johtava osuus avattiin liikenteelle jo 1.11.1869, osuus Pietarista Viipuriin 1.2.1870 ja kokonaisuudessaan rata (371 km) saatiin käyttöön 11.9.1870.

Helsinki-Hämeenlinna -rata oli otettu käyttöön alkuvuodesta 1862 ja seuraavaa rataa suunniteltiin. Kahta, jo 1850 -luvulta peräisin olevaa, ratalinjausta Pietariin ehdotettiin: joko Hämeenlinnasta Anianpellon kautta Pietariin tai Riihimäeltä Lahden kautta Pietariin. Kumpainenkin linjaus oli piirretty kulkemaan Iitin maa-alueiden kautta, joko pohjoisesta toista Salpausselkää pitkin tai etelämpää ensimmäistä Salpausselkää mukaellen. Vuolenkosken ja Jaalan tai toisessa vaihtoehdossa Kausalan saadessa oman asemansa. Päijänteen vesiyhteys radan varteen ja samalla eteläisimpään Suomeen haluttiin varmistaa, joten Riihimäki-Lahti linjan rahoitusarvioon sisällytettiin lisäksi Anianpellon kanavan kaivamiskulut.

Vuoden 1863 valtiopäivät joutuivat vielä jättämään radanteon haaveeksi rahoituksen puuttuessa. Ajatuksena kun oli ollut käyttää esimerkiksi kasvavia viinanpolton lupien myyntituloja. Kävikin niin, että katovuodet vähensivät näitä tuloja, kruununverojen velat lisääntyivät sekä tullitulot vähenivät. Rataan ei ollut varaa.

Ratahankkeen otti uudelleen esiin, sitä kovasti ajanut, kenraalikuvernööri N.V. Adlerberg alkuvuodesta 1867. Säädyt puolsivat ajatusta mikäli rahoitus saataisiin järjestymään. Puoltavina seikkoina pidettiin Suomen ja Venäjän välisen kaupan merkitystä ja liikenteen helpottumista ympäri vuoden. Myös sotilaallinen merkitys nostettiin esiin. Radan avulla kun sotilaita ja kalustoa voitaisiin liikutella nopeasti.

Ankara katovuosi toi jälleen epävarmuutta tilanteeseen, mutta Adlerberg vakuutti, että rata olisi oiva hätäaputyömaa ja sillä voitaisiin lieventää pitkään jatkunutta nälänhätää. Ihmisillä olisi mahdollisuus ansaita ruokarahaa. Kaikki eivät kuitenkaan pitäneet ajatuksesta käyttää kansan hädänalaisuutta hyväksi rakennustöissä. Esimerkiksi J.V. Snellmanin mielipide-erot Adlerbergin kanssa ajoivat hänet lopulta eroamaan senaatista.

Radanrakennuksen alkuajan palkkaustaso ei tuonut täyttä helpotusta perheiden ruoanpuutteeseen. Työmies sai vaatimattomasti 80 penniä päivältä (nykyrahassa ja tilanteessa vastaa n. 3,44 €), ammattimies lisäksi + 30 p/pv, hevosmies hevosineen 2 mk/pv. Palkasta pidätettiin sairaskassaan 4 penniä päivältä. Työtä tehtiin pääosin puisilla lapioilla ja kottikärryillä. Suuri osa työmaalle hankituista jauhoistakin oli myyty jo ennen ratatöiden alkamista.

Ratatöiden valmistelu aloitettiin marraskuun lopulla vuonna 1867, kun keisari Aleksanteri II oli antanut säätyjen hankepäätökselle vahvistuksensa. Helsinki-Hämeenlinna -radan suuren budjetinylityksen vuoksi Pietarin rata suunniteltiin tehtäväksi kapearaiteiseksi, mahdollisimman halvalla, kevyemmällä päällysrakenteella. Oppia tällaiseen rakentamiseen oli haettu Norjasta, Ruotsista ja Skotlannista. Tosin myös aivan tuoretta keksintöä, rautavahvisteista betonia ”rautabetonia”, ilmeisesti käytettiin jo Pietarin radan siltatöissä.

Hallitus määrättiin ottamaan 18 miljoonan markan lainan, joka saatiin Saksasta. Venäjän rahoitusosuudella, 10 miljoonaalla markalla, katettiin radan emämaan mallin (ns. leveäraide) mukaiseksi rakentamisen kulut. Suomi sai hallintaoikeuden koko rataan (myös Venäjän puoleiseen osuuteen), mutta puolet sen tuotosta määrättiin tilitettäväksi valtakunnanrahastolle.

Iitissä eivät ainakaan kaikki olleet tyytyväisiä rakennus-hankkeeseen. Eräässä sanomalehdessä julkaistussa kirjeessä oltiin sitä mieltä, että rataa ei ole hyväksi rakentaa velkarahalla ja että kannattavampaa olisi kaivaa kanavia ja kuivata soita viljelysmaan ja niistä saatavien tulojen tieltä. Rataan ei myöskään rakennettu kartanon väen toivomaa, Perheniemen ja Sääksjärven kautta kulkevaa, mutkaa.

Radanrakennuksesta alkoi nopeasti liikkua huhuja ja nälkäinen väki alkoi kasaantua aiotun ratalinjan äärelle odottamaan töitä. Väkeä saapui etenkin Hämeen ja Viipurin lääneistä sekä Pohjanmaalta. Työt pääsivätkin käyntiin nopeasti, heti vuoden 1868 helmikuussa. Ensin Riihimäki-Lahti ja Pietari-Viipuri -väleillä ja pikkuhiljaa muillakin radan osuuksilla. Lokakuussa 1868 työväkeä oli enimmillään noin 12 000 henkilöä. Mainitun Anianpellon (nyk. Vääksyn) kanavan rakennustyöt alkoivat myös samana vuonna.

Ratatyömaa oli jaettu viiteen piiriin. Iitti kuului numeroon neljä, joka ulottui Hollolan Hahmajärveltä (Herrala) Tervakorpeen (Inkeroinen). Työt tässä piirissä alkoivat kesäkuun alussa 1868 Kouvolassa seitsemän miehen voimin. Työläisten määrä nousi nopeasti, syksyyn mennessä heitä oli jo yli 1 000. Talvella työntekijöitä pidettiin yli tarpeen (reilu 200 hlöä) helpottamaan seudun alueen ihmisten huonoa tilannetta. Eräänlaiseksi lisä-hätäapu-työmaaksi, etenkin naisille ja lapsille, järjestettiin kiviaidan, ”kipinäaidan”, kasaamista Mankalan ja Uudenkylän välille. Suuri osa alunperin noin 20 kilometrin pituisesta aidasta on vielä jäljellä nykypäivänäkin.

Ratatyöläisille ei järjestetty majoitusta vaan heillä oli vanhan lain turvin oikeus majoittua perheineen lähialueiden taloihin. Tungosta tuli, kun työläisten lisäksi taloissa majoittui myös kerjäläisiä. Taudit levisivät etenkin talviaikaan ennenkuin päästiin kesän tullen majoittumaan väljemmin. Keväällä jopa viidennes radanrakentajista oli sairaana. Vartavasten rakennettuja väliaikaissairaaloita, hautausmaita ja orpokoteja tarvittiin. Tulotason työmaalla myöhemmin noustessa kaikenlaiset rötökset ja rikokset sekä laiton viinanmyynti aiheuttivat ongelmia.

Asemien, ”pysähdyshuoneiden”, sijoituspaikkoja ei suunniteltu matkustajia eikä edes tavaranlastausta silmälläpitäen vaan lähinnä höyryveturien käyttöhuoltoa, veden ja halkojen täydennystä, varten. Varojen niukkuuden vuoksi asemarakennukset suunniteltiin rakennettaviksi puusta, halvoiksi ja nopearakenteisiksi. Näille Suomen ensimmäisille ”tyyppitaloille” tehtiin piirustukset koko-luokittelun mukaan. Riihimäen lähtöasemasta, Pietarin pääteasemasta ja kahdesta väliasemasta rakennettiin yksilöllisiä, mutta muut väliasemat luokiteltiin. Asemia tehtiin 32 kappaletta. Lisäksi ratavartijoille rakennettiin yksinkertaisia yhden huoneen sekä keittiön asuinrakennuksia. Niitä rakennettiin radanvarteen yhteensä 123, yksi noin kolmen kilometrin välein. Ratavahtien keskeisin velvollisuus oli lumen poistaminen radalta esteettömän junan kulun turvaamiseksi.

Rautatien tullen Kausala vei Kirkonkylän aseman pitäjän keskuksena. Pääasiallinen asiointisuunta Porvooseen ja Loviisaan vaihtui radanvarsipaikkakunnille. Naapuripitäjät Lahti ja Kouvola nimettiin ensin kauppaloiksi ja sittemmin ne saivat kaupunkivaltuudet. Iittikään ei enää ollut vain hyljitty entisen rajaseudun pitäjä. Oli liikenneyhteys joka ei ollut riippuvainen säästä ja kelirikosta.

Rautatien henkilökuntaa vierastettiin heidän ollessa pääosin ruotsinkielisiä. Alkuaikoina Kausalassa pysähtyi yksi juna suuntaansa päivän aikana. Matka Helsingistä Pietariin kesti 14 tuntia, takaisin tullessa puolisen tuntia pidempään. Kaipiaisten junien kohtaamisasemalla siirrettiin kellot joko Suomen tai Venäjän aikaan. Tarkka aikaero oli 21 minuuttia 23 sekuntia. Junat kulkivat pitäjän läpi 30-35 kilometrin tuntivauhtia minuuttiaikataulussaan. Näin ”turhanpäiväinen herrojen kiire” saapui Iittiin.

Rautatie toi mukanaan Iittiin muutakin uutta. Koko rataosuudelle rakennettiin lennätinlinja. Se valmistui kokonaisuudessaan 1869. Iitin läpi oli jo aiemmin kulkenut tällainen ihmetelty Venäjän armeijan ”sananlennätin”, mutta se ei ollut yleisessä käytössä eikä yhteydessä Lennätinlaitokseen. Nyt rautatien myötä päästiin toimivan linjan yhteyteen.

Rautatie toi mukanaan myös Kausalan postitalon. Postitoimistossa aloitettiin työt joulukuun alussa 1870. Siihen saakka Iitin epävirallinen postikonttori sijaitsi pappilassa Kirkonkylässä. Virallinen posti ei kuitenkaan ratkaissut ongelmaa postin kuljettamiseksi sujuvasti pitäjän syrjäkylille saakka. Kuljetus jatkui vielä jonkin aikaa yksityisten henkilöiden omakustanteisissa käsissä ja se saattoi saapua Pohjois-Iittiin jopa ”neljän viikon vanhana”.

150 vuotta sitten, keisarin nimipäivänä 11.9., ei juhlittu junayhteyden avaamista rankkojen katovuosien jälkimainingeissa. Kuluvana vuonna vuosipäivän juhlinta jää suunniteltua pienemmäksi parhaillaan jylläävän epidemian aalloissa.

 

M-C L.

 

IV-luokan, jollaiseksi Kausalakin luokiteltiin, asemarakennuksen tyyppipiirustuksia. Arkistolaitos

Aikataulu. Uusi Suometar no 73, 15.9.1870. Kansalliskirjasto

Arkistolaitos

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Lähteitä, lisätietoja:

Helsingin Sanomat 21.6.2020

Iitin historia II

Jussin matkassa -blogi

Lahden rautatieharrastajat Topparoikka ry

Pietarin rata 125 v.

Pietarin rata ja sen rakentajat Nastolan pitäjän paikallisyhteisössä 1868-1870

Resiina 2/2020

Suuriruhtinaan Suomi, Pietarin rata

 

 

5.8.2020 Kansallispukujen tuuletus

Kansallispukujen ”syntymäpäivänä” 5.8. vietetään jo perinteeksi muodostunutta kansallispukujen tuuletuspäivää.

Samanhenkisiä tapahtumia järjestetään pitkin kesää ympäri Suomen. Allaolevista linkeistä löytyy lisätietoja.

 

Kansallispuku – arkea ja juhlaa

Suomen kansallispukuyhdistys Raita ry

Raita ry, facebook

Kansallispuku – Folkdräkt, facebook

 

 

 

 

 

 

 

 

Hyvää juhannusta! * Have a nice midsummer!

 

Suomalaista perinnekulttuuria vaalivan Taivaannaula-järjestön facebook-julkaisussa juhannus-tietoutta (also in english):

Taivaannaula

 

Kuva: Museoviraston kuvakokoelmat, kuvaaja Kyytinen Pekka

 

 

Museoviikko

Museoviikko 18.-24.5.2020

Verkkosivusto

 

Kuva: https://museoviikko.fi/museoviikko/index.php

 

Kenkää ja vaatetta kotitehtaista

Suora lainaus kirjasta Kymenlaakson lukemisto (toim. V. E. Nevalainen 1965)

 

Kenkää ja vaatetta kotitehtaista

Impi Siukonen

 

Tulivat suutarit taloon.

Mari lakasi pienimmätkin roskat nurkista pois, peitti ja petasi tuvan leveän sängyn siistiin kuntoon. – No, nyt sopi mestareiden tulla ja käydä taloksi..

Ja taloksi ne kävivatkin, sillä urakka tuli olemaan runsas, nahkojen paljous suuri. Ensin talon mies-, oikeastaan poikaväelle ainakin yksi saapaspari kullekin, naisväelle nappikengät ohkasesta vasikannahasta ja palvelusväelle pestissä luvatut yksi tai kaksi paria kenkiä, arkinimeltään pieksut.

Oli onni, jos oli Kyminruukilta onnistuttu saamaan urakoitsijaksi itse kuuluisa Hymander, mainio kengäntekijä, melkeinpä herraskengän. Mutta silloin pitikin olla talossa kaikki ylhäisessä kunnossa. Varsinaisessa ruokailuhuoneessa he eivät tahtoneet aterioitaan syödä: ”Ei tässä jouda itseänsä sitä varten putsaamaan, työ kun on likaista ja mustaa, mutta kyökin pöydälle kun laitatte, niin sillä hyvä”.

Ja niin laitettiin. Parhaan mukaan laitettiin. Siinä sitten istui pöydän ääressä itse mestari Hymander, kisälli ja nuori oppipoika.

Tämä jälkimmäinen oli suorastaan ihmepoika. Hän osasi haukkua kuten rakkikoira, aivan kuin äkäinen, karvainen rakkikoira: hau, hau, hau. Se oli lapsista ihme-kumma. ”Hauku vielä! Vielä kerran, vielä, vielä.” Mestari katsoi pitkään, rakki vaimeni. Mutta ulkona, välitunnilla, se saattoi taaskin jatkua, jos muuten taiteilija siihen hyväntahtoisesti suostui. Ylesön kuunteluhalu oli pohjaton. Kun illalla poika halusi mennä riihen taakse pellolle natustamaan herneenliskoja, niin innokkaimmat taiteenpalvojat, tytöt, seurasivat perässä: ”Hauku, hauku vähäsen!” Silloin ärjäsi hermostunut rakki-mestari: ”- Menkää tiehenne siitä! Mitä ihmisetkin ajattelevat, kun te lennätte mun perässäni!” Silloin ymmärsivät tytöt, että nyt oli tosi kysymyksessä, ja kipittivät kotipihaan.

Kenkiä tuli, saappaita tuli, hevosen valjaitakin korjattiin. Parin viikon kuluttua oli vuoden jalkinetarve talossa turvattuna. Ja äiti huokasi helpotuksesta muonituksen kuorman kevennyksestä. Mutta lapsista oli tupa tullut autioksi ja tyhjäksi kuin erämaa.

Kuuluisaa mestari Hymanderia ei kuitenkaan voinut joka syksy saada noin vaan taloon. Täytyi tyytyä vaatimattomampiin tekijöihin. Sellainen oli suutari Peuhu. Ei hänellä ollut mukanaan kisälliä eikä oppipoikaa, hän tuli vain yksin. Hänet tunsi jo kaukaa siitä, että kävellessään hänellä oli selkä koukussa ja käynti harvaa. Ja tämä oli lapsista outo, melkeinpä pelottava tuntomerkki.

Myöhempien aikojen mestari oli Mykkäsuutari Jokelasta.

Siinä etevä ja lahjakas mies. Vaikkei kuullut yhtä ainoata ääntä, niin ymmärsi suunliikkeistä kaiken. Osasi puhua itsekin, hiukan vain kuin honottaen tyhjästä tynnyristä.

Mutta nahat muovautuivat hänen käsissään hienoiksi pieksuiksi ja saappaiksi, se tiedettiin jo vanhastaan. Ei muuta siis, kuin sanomalehden laidasta kaksinkertainen paperiliuska, jalka sojottamaan yläviistoon, (isä: ”Katsokaa lapset, että teillä on ehjät sukat!”) mitat merkittiin paperiliuskan laitaan: pieni repäisy, kulmantaitto, – pituus, leveys, ympärys. – ”Hyfää on!” sanoi ääni kellarista, mutta silmänaukoista loisti hyväntahtoinen pilke, ja suu meni hymyyn.

Pojat olivat hänen sydänystäviään. Sitä puheensorinaa! Kaikki he puhuivat mestarin tavalla – kellarin soinnilla: hyfää, ei foi moittii! Kaikki he olivat yhtäkkiä muuttuneet suuriksi humoristeiksi, nauroivat, laskettelivat sukkeluuksia, löivät koko olevaisuuden pelkäksi leikiksi. Mestari, älykäs, taitava, ei vain kenkämaailmassa, vaan myöskin huumorin leppoisassa ihmemaassa, jossa ei aina tarvita kuulemisen lahjaa, jossa älyää silmä toisen ajatuksen ja sanan kulun, ja hyväntahtoisuus kultaa koko taivaanrannan.

Leppoisa rauhantunne hänen muistolleen.

Entäs sitten perheen muu vaatetustoiminta. Räätälit?

Kolme nimeä on silloin tällä kohdalla mainittava: Parolan, Arolan ja Matintalon räätälit.

Ensinmainittua, kaukaa Tuohikotin mailta, oli vaikeaa saada kotiin. Hän oli niin hieno herra, kenties omalla paikkakunnallaan kysyttykin ja käytetty – ettei häntä Jaakkolan tuvassa useasti nähty. Arolan räätäli, pieni, uuttera ja tutunomainen, suoritti perheen räätälintyöt kotonaan. Ei muuta kuin hevonen valjaisiin, pojat rekeen, sarkapakka syliin, ja Arolaan mittoja antamaan. Huomattavin, kenties pitkäaikaisin tekijä oli kuitenkin räätäli Matintalo. Hänkin teki työt kotonaan. Sinne Harjunmäen laitaan mäen vieruun, metsän vartioiman kylän reunaan kävi poikien ja yleensä miesväen tie mittoja antamaan varsinkin silloin, kun joulu tai juhannus oli tulossa. Tai pikemminkin silloin, kun oli koulunalkamisviikko syksyllä jo tuossa paikassa.

Äiti puolestaan teki parhaansa tässä elämäntaistelussa. Kun kevät alkoi vähänkin valeta pimeän talven jälkeen, alkoi tuvan idänpuoleisen ikkunan äärestä kuulua kangaspuista helinä ja helske. Sieltä alkoi tulla rellille valmista. Tuli valkeata taloustavaraa: lakanaa, pyyhinliinaa, tuli lasten pukukangasta, alus- ja päällysvaatteen tarvetta, tuli kahdeksanniitistä hienomallista pöytäliinaa – lautasliinaa. Jälkimmäinen ryhmä äidin ilon ja hienoisen ylpeyden aiheuttamaa. Kamelinlangoista uudenaikaista leninkikangasta naisväelle.

Mistäpä silloin kankaat muuten otti? Kaupungit olivat kaukana, ja Pokin puoti yksistään ei voinut kaikkea tarvetta täyttää. Sentähden sukkula lensi, pirta paukkui, relli täyttyi ja tukki oheni.

Kun äiti väsyi pirran paukuttamiseen tai lapsukaiset ylen huutelivat, kiepsautti Mari tai Liena itsensä laudalle ja alkoi jatkaa työtä. Työ kävi kuin tehtaassa, ja vanha tupa iloitsi ja eli kuten nuoruuden työn hurmassa eletään.

 

Teoksesta Valkealan mailta

 

 

Iloista pääsiäistä! * Happy Easter!

Seitsemän veljestä 150 vuotta

Kansalliskirjailija Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -teoksen julkaisemisesta on kulunut 150 vuotta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisi sen alunperin neljä osaa kattavana novelli-vihkosarjana. Ensimmäinen osa ilmestyi 2.2.1870.

Alexis Stenvall syntyi 10.10.1834 Nurmijärvellä. Hänen isänsä oli pitäjänräätäli Erik Stenvall ja äitinsä ompelijatar Annastiina Hamberg. Perheessä oli yhteensä viisi lasta.

Seitsemän veljestä sai julkaisun jälkeen murskaavan arvostelun Finlands Allmänna Tidningissä ja sen myynti lopetettiin. Aleksis Kivi otti tämän professori August Ahlqvistin antaman kritiikin hyvin raskaasti. Vasta vuonna 1873 teos julkaistiin uudelleen, nyt yhtenäisenä niteenä. Ikävä kyllä Aleksis Kivi ei sitä nähnyt koska hän kuoli joulukuun viimeisenä päivänä vuonna 1872 pitkän sairastelun jälkeen. Hän oli kuollessaan 38 vuotias.

Klassikkoteoksen 150 vuotista taivalta juhlistetaan mm. juhlavuoden sivustolla.

 

 

Elämän aikajana

 

Lisätietoa:

Aleksis Kivi – kansalliskirjailija -sivusto

Aleksis Kiven päivä, YLE Oppiminen

Aleksis Kiven Seura

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Aleksis Kiven koti -museo

 

 

Kuva: Aleksis Kivi – kansalliskirjailija -sivusto; Albert Edelfeltin piirros Aleksis Kivestä Suomen Kuvalehdessä 15.5. 1873. Kuva: Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot, Suomen kuvalehti no 10/ 1873

 

 

Menovinkkejä

28.11.2019 – 10.10.2021 Kartanoiden Kouvola -näyttely

Kouvolan kaupunginmuseo Poikilo

Yle, uutinen

Kouvolan Sanomat, uutinen

 

25.1.2020 Sampolan sukututkimuspäivä, Tampere

Tampereen seudun sukututkimusseura

 

7.-8.2.2020 Suomalaiset historiapäivät, Lahti

 

27.-29.3.2020 SUKU 2020, Keuruu

Suomen Sukututkimusseura

 

23.5.2020 Sukuseurojen keskusliiton ja Sukuviesti-lehden 40-vuotisjuhlaseminaari, Espoo

 

 

Näkökulmia Suomen historiaan

Kuusankoskitalolla järjestetään ”Näkökulmia Suomen historiaan” – luento- ja keskustelutilaisuuksia aiheinaan Suomen ja Venäjän suhteet historian kautta.

Luennot järjestetään tammikuisina tiistaina klo 18.00 ja niihin on vapaa pääsy.

 

Lisätietoja:

Kouvola.fi/ajankohtaiset

 

Kuusankoskitalo

Kymenlaaksonkatu 1, 45700 Kuusankoski

 

 

 

 

Hyvää uutta vuotta! * Happy New Year!

2020

 

 

 

 

 

 

 

 

Hyvää joulua! * Merry Christmas!

Himmelit

Jouluna saattaa useassa kodissa riippua katosta himmeli. Ei ehkä se perinteisin, rukiinoljista tehty versio, vaan ehkäpä lasiputkista, erivärisistä pilleistä tai valoketjuista itse valmistettu.

Olkihimmelien valmistustaito levisi suomeen Ruotsista, mutta ne tunnetaan myös muualla keski- ja pohjois-euroopassa. Yhden arvelun mukaan himmelin mallilla jäljiteltiin kirkkojen kynttiläkruunuja joita ihmiset näkivät kirkkomatkoillaan. Tätä ilmavirrassa hiljakseen pyörivää ”ikiliikkujaa” on myös paikoin nimitetty olkikruunuksi.

Joka jouluksi tuvan pöydän yläpuolelle tehtiin uusi himmeli. Niiden valmistaminen oli nuorison vastuulla ja he saattoivatkin kokoontua joukolla saunomisen jälkeen saunaan rakentamaan koristeita. Lämpö ja kosteus helpottivat olkien käsittelyä. Ja koska himmeli oli hyvän sadon takaava onnenkalu, siitä tehtiin mahdollisimman suuri. Niitä saatettiin tehdä myös useampaan huoneeseen ja saatettiin roikottaa katossa juhannukseen saakka (savupirttiaikana koriste saattoi jo olla siihen aikaan kovin tummunut). Ennen ne myös koristeltiin: esim. silkkinauhoilla, tinapaperikoristeilla, tähkillä, villatilkuilla, munankuorilla ja jopa kynttilöillä.

Oljet symboloivat tulevaa satoa ja sen vuoksi niillä oli muutoinkin suuri rooli joulun vietossa. Lattialle levitettiin olkikerros lämmöneristeeksi ja mukavaksi oleskelualustaksi, mutta niitä silti välteltiin sotkemasta liikaa jottei kesän sato lakoontuisi. Tulevaa satoa koitettiin myös ennustaa; Talon isäntä heitti sylillisen olkia kohti kattoa ja niitä toivottiin mahdollisimman paljon jäävän orren päälle eikä tippuvan takaisin maahan.

Himmelit pikkuhiljaa unohtuivat 1800-luvun loppupuolelta lähtien. Joulukuusi valtasi tilaa keskeisimpänä joulukoristeena. Perinne kuitenkin heräteltiin henkiin 1930-40 luvuilla erilaisten naisjärjestöjen levittämien valmistusohjeiden sekä heidän järjestämien kurssien avulla. Huomioitavaa on, että nämä ohjeet eivät enää sisältäneetkään koristeita, joten olemme tottuneet näkemään vain ”paljasolkisia” himmeleitä. Tosin uudet valmistusmateriaalit ovat taas tuoneet mukanaan koristeellisuuden kristalleineen, väreineen ja valoineen.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Kekri, halloween, pyhäinpäivä…

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on koonnut vuotuisjuhla-sivustolleen tietoja syyskauden juhlista ympäri maailmaa:

Kekri – Syksyn juhlia, pyhiä ja kummajaisia

 

Heiltä löytyy myös tietopaketti esimerkiksi joulunvietosta:  Joulu

SKS

 

Kuva: SKS

 

14.12. Joululounas

Tervetuloa sukulais-tapaamiseen joululounaan merkeissä!

la 14.12.2019 klo. 12.00.

Kymin Huvila, Kuusankoski

 

Omakustanteinen lounas on hinnaltaan 23 €.

Huvilan Joululounas menu      (pdf)

 

Pyydämme ilmoittautumisia ma 18.11. mennessä seuran sihteerille.

 

Kymin Huvila

Ahlmanintie 1, 45700 Kuusankoski

 

Kymin huvilan historiikki

 

Kuva: Kymin Huvila, kuvagalleria

 

 

Taavi-kilta

Taavi-kilta kokoontui menneenä lauantaina ensimmäistä kertaa sitten kesän sukujuhlien. Agendalla oli mm. järjestäytyminen sekä tulevien tapahtumien suunnittelua.

Perinteinen joululounas järjestetään tänäkin vuonna. Siitä kerrotaan lisätietoja, kun järjestelyt saadaan varmistettua.

Tulevan kesän tapaamistakin aloitettiin alustavasti jo pohtia. Kaikenlaisia ehdotuksia ja ajatuksia otetaan mieluusti vastaan.

 

Syksyn sukututkimustapahtumia

5. – 6.10.2019 Kuulutko sukuuni -tapahtuma

Vantaa

Tapahtuma

Ohjelma

 

26.10.2019 Lahden sukututkimuspäivä

Lahti

Tapahtuma

 

 

Sukujuuret Iitissä tapahtuma 14.-18.8.2019

Iitin Kotiseutuyhdistys ry sekä Iitin kansalaisopiston Sukurinki -ryhmä järjestävät monipäiväisen Sukujuuret Iitissä -tapahtuman.

Tapahtuma alkaa keskiviikkona 14.8. ja tapahtumapaikkana toimii Iitin kirkonkylän kylätalo.

 

Iitin Kotiseutuyhdistys

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kuva: Ilmoitus Iitinseutu 8.8.2019

 

Kiitokset!

Kiitokset kaikille sukujuhliin osallistuneille!

Kolmen vuoden kuluttua jälleen tavataan samoissa merkeissä.

 

Erityiskiitokset juhlien suunnitteluun ja toteutukseen osallistuneille sekä heille jotka antoivat lisäkäsiä loppusiivoukseen.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tulevana sunnuntaina nähdään!

Juhlistamme Taavin syntymän 200-vuotispäivää su 14.7.2019 Lyöttilän Maamiesseuran talolla.

Sydämellisesti tervetuloa!

 

Päivä aloitetaan ilmoittautumisella klo 11.30 – 12.00.

Perinteinen lipunnosto / juhlan aloitus klo 12.00, jonka jälkeen seuraa tervetulosanat sekä ruokailu.

 

Osallistumismaksu on aikuisilta 10 €, alle 15 vuotiaat veloituksetta.

Myynnissä sukutuotteita.

Maksut käteisellä.

 

Lyöttilän Maamiesseuran talon sijainti: Lyöttiläntie 355, 47540 Lyöttilä

kartta, Fonecta

 

 

Vanhemmat artikkelit »